Huomasinkin vasta nyt etten ole kommentoinut millään tavalla mennyttä vuotta moottoripyöräilymielessä, vaikka pyöräkin vaihtui viime kesän alussa. Hassua, noh ei sitä voi kaikkea muistaa.
Alkuvuosi meni oikeastaan valmistautuessa tuolloin vielä tuloillaan olevaan ajokauteen ilman pyörän vaihtoaikeita ja niinpä ajokauden alettua tuli teetettyä VFR:ään iso 48tkm:n huolto, joka maksoi maltaita. Onneksi tuolloin kalleimmat komponentit olivat suurimmaksi osaksi jo etukäteen ostettuna, joten huoltolasku jäi sillä kerralla listahintaa pienemmäksi. Kauaa en ehtinyt huollon tuloksista nauttia kun päätin melko yllättäin vaihtaa VFR:n HD XR1200:een, hyvän yksilön osuttua eteen. Itse kaupankäynti oli väärinkäsitysten sävyttämä, ostopaikkana toimineen Bikeworldin myyntipäällikön sekoillessa jo kertaalleen sovitun välirahan suuruuden kanssa. Lopputulos oli kuitenkin asiakastakin tyydyttävä ja aikanaan kauppaan kuulunut uusi eturengaskin saatiin asennetuksi paikalleen. Kyseisen renkaan saamisessa liikkeeseen oli hieman ongelmia tämän erikoisen tuumakoon vuoksi ja mm. Pärnun reissu jouduttiin tekemään melko kaljulla kumilla.
“Miksi HD?”, “Kuinka nyt tuommoiseen vaihdoit?” ja “Oliko tuo nyt ihan järkivaihto?” olivat kysymyksiä joihin jouduin useampaankin kertaan viime vuoden aikana vastaamaan. Kysymyksiä ja arvostelevia kommentteja tuli sellaisiltakin “puolitutuilta” tahoilta, että en voi kuin ihmetellä mielipiteen jakamisen tarvetta. Noh, ilmeisesti HD jakaa mielipiteitä jo niin periaatteellisella tasolla, että vaihto japanilaisesta sport tourerista amerikkalaiseen patarautaan tuntuu yhdestä jos toisestakin oudolle. Mene ja tiedä, ainakin tankilla riittää juttuseuraa “omiksi tarpeiksi” aikaisempaa enemmän. Joka tapauksessa VFR oli ja on hyvä pyörä, siitä ei pääse mihinkään. Siitä huolimatta vaihto HD:hen ei harmita…ei sitten yhtään. Viime vuodet moottoripyöräilyn suhteen ovat olleet kilometreissä mitattuna laskusuhdanteisia, joten ajohetken fiiliksen ja tunnelman merkitys on kasvanut toiseen potenssiin. VFR oli ja on käytökseltään niin yllätyksetön, hajuton ja osittain myös mauton, vaikka V-moottorillinen onkin (rivikoneiset ompelukoneet eivät ole meikäläistä varten), että suurimmat “kiksit” tulivat vääntämällä ns. tuppi nurin mutkapätkillä. Tilalle tarvittiin jotain mikä tarjoaisi roppakaupalla sitä moottoripyöräilyn peruselementtiä, tuulen tuiverrusta ja nautintoa ilman jatkuvaa kortin (ja hengen) menettämisen pelkoa. Muutama vuosi tuli kuolattua noiden amerikan valmisteiden perään, joten oman hankinta oli loppupeleissä vain ajan kysymys. Harkinnassa oli jopa vanhemman (jokin kihveli tms. 70-luvulta) projektipyörän hankinta, mutta ajan kuluessa ennen silmään niin ruma XR alkoikin tuntumaan varsin puoleensa vetävältä vaihtoehdolta. Ajatus kunnon jarruilla ja kallistusvaroilla varustetusta uudehkosta harrikasta tuntui sen verran härskiltä, että makusteltuani asiaa ja lopulta törmättyäni moiseen liikkeessä, valinta oli selvä. Enkä sitäpaitsi vielä osannut kuvitella itseäni custom-asusteissa aivan perinteisen, vaikka hienoja laitteita ovatkin, HD:n puikkoihin…Fat-Bob:a lukuunottamatta, joka oli selkeästi ulkona budjetista.
XR on yllättänyt positiivisesti monessakin mielessä. Tehoa löytyy varsin mukavasti ja mutkiin voi halutessaan/tarvittaessa kallistaa huolella. Pyörän alusta ei valitettavasti ole sieltä parhaimmasta päästä, mikä nyt oli odotettavissakin, ja suitsii kovimmat vauhdit pois…mikä puolestaan ei ole huono asia. Pyörällä on kuitenkin mukava cruisailla hissuksiin, vaikka “kortti pois”-vauhdilla pystyy pyörää mutkiin paiskomaankin, ja nautiskella tämän HD:lle tyypillisistä äänistä, joskaan aivan BigTwinien äänimaailmaan ei Sporalla pääse. Suurin ongelma pyörän kanssa on sen kuljetuskapasiteetti vakiona, jonka tosin ratkaisin omatekoisilla laukkuraudoilla ja irroitettavilla kangaslaukuilla, ja kaksipäällä ajaminen, jolloin takapään jousitus alkaa antautumaan. Parannusta tähän on tosin tulossa paremmilla iskareilla, mutta siitä joskus myöhemmin lisää. Pyörän pienehköksikin moitittu 13,3 litran tankki ei sen sijaan ole ainakaan vielä osoittautunut hankalaksi keskikulutuksen pyöriessä 5 litran pinnassa kovemmassakin ajossa. Moottoritieajossa kuudesvaihde ei kuitenkaan olisi yhtään liikaa, mutta nykyiselläkin viidellä pärjää vallan mainiosti vaikka tottuneesti yritän sitä viimeistä VFR:n peruina aina hakea.
Yhteenvetona: Ajamisen fiilispuoli kasvoi riittävästi ja hommassa on enemmän “perusmoottoripyöräilyn” -meininkiä pystyine ajoasentoineen ja hieman kirvellä veistettyine yksityiskohtineen…juuri sitä “särmää” mitä kaipasinkin. Olihan VFR täysine laukkusarjoineen, suojaavine katteineen erittäin mukava ja järkevä reissupyörä kaksi päällä, mutta eihän moottoripyörää pidä ostaa pelkin järkiperustein tai satunnaisen kyytiläisen tarpeita ajatellen, vaan tunteella ja kuskin tarpeet huomioiden. Ja aika vähissä nuo pitkät reissut ovat viime vuosina olleet. Kilometrejä ei viime vuodelle kertynyt juurikaan 5tkm:ä enempää, mutta mitäpä tuosta, ainakin ne olivat nautinnollisia ja vain se merkitsee. Tällä hetkellä ei ole vaikeuksia uskoa “porttiteorian” olemassaoloon ja ehkäpä tämäkin ukko nähdään vielä sen perinteisen HD:n puikoissa. Pitänee ilmeisesti aloittaa parran kasvatus, niin ehtisi meikäläisen kasvutahdilla oikea-aikaisesti tarvittaviin mittoihin :-p
