Norja 25.7. – 4.8.2008

 

4. Päivä: Røldal – Vøringsfossen – Ulvik – Dale – Djupvik (448km)


Aamun ensimmäinen kurkistus ikkunasta sai viimeisetkin unen rippeet katoamaan silmistä. Sää oli edelleenkin loistava ja aurinko pikkuhiljaa nousemassa esiin vuorien takaa. Olimme selvästikin ensimmäiset heräilijät tällä omakotitalon pihapiiriin sijoittuvalla camping-alueella (Hagaminne Camping, 10mökkiä). Ensimmäisenä myös alueelta poistuimmekin.

Yleisesti ottaen aikaisin liikkeelle lähtemisessä oli se hyvä puoli, että ilma oli yön jäljiltä raikas ja lämpötila huomattavasti keskipäivää alhaisempi. Matkan taittaminen tuntui mukavalta hieman viileämmässä ilmassa eikä liikenteen vähyyttäkään voinut miinukseksi laskea.

Melko pian lähdön jälkeen koukkasimme vanhalle, Seljestadin kanjonin kautta kulkevalle, tielle. Kyseinen tie on rakennettu 1859-1865 ja tarjoaa melko kiviset näköalat. Harmittavasti en tullut ottaneeksi kuvaa kaikkein kivisimmästä osuudesta. Tien molemmat puolet olivat täynnä jyrkistä rinteistä pudonneita kiviä, isoja ja pieniä, aivan asfaltin reunaan asti. Upea näky kaikessa karuudessaan, ja miksei vähän pelottavakin…mitä jos? Tien loppupäästä löytyy paasi, jossa kunnioitetaan erään postimiehen muistoa. Kyseinen kaveri oli, paadessa olevan tekstin mukaan, hautautuneena kyseisessä kanjonissa lumivyöryn alle 56 tuntia, ennen kuin onnistui kaivautumaan esiin postitorven avulla. Melko tarkkaan on muuten aika laskettu 1800-luvun loppupuolella keskellä ei mitään, liekö taskunauriissa ollut ajanotto?

Seljestadista jatkamme matkaa Oddaa kohti, jossa aikomuksemme on nauttia aamiainen tankkaamisen ohessa. Matkalla pysähdymme hetkeksi, noin 30 sekunniksi, ihmettelemään Låtefossen-putousta. Eli putous on kahvihampaan kolottaessa pikaisesti nähty. Kahvit ja toastit Shellillä huiviin, bensaa tankkiin ja eteenpäin tietä nro 13. Aikaisemmalla reissullani olinkin jo ajanut vuonon vastarannalla kulkevaa tietä 550 pitkin, joten tällä kertaa oli mukava nähdä tämä toinenkin puoli. Kummallakaan puolella ei jää epäselväksi, mistä tilat elantonsa saavat; rinteissä on varsin runsaasti kirsikkatarhoja tms.

Matkaa olisi tarkoitus jatkaa aina Vøringsfossenille (182m korkea putous, josta n. 160m vapaata) asti ja sitten palata jälkiä takaisinpäin Brimnesiin asti vuonon ylitystä varten. Kesken matkaa, jossain Kinsarvikin tienoilla, on kuitenkin pysähdyttävä ihastelemaan maisemia ja otettava yhteyksiä kotijoukkoihin.

Vøringsfossenille päästyämme lämpötila on noussut liki infernaalisiin lukemiin ja hiki pukkaa selkään väkisinkin. Onneksi polku, joka vie putoukselle (n.5min kävelymatka) on puiden siimeksessä ja kanjonissa liikkuva, putouksen aiheuttama, ilmavirta helpottaa oloa. Jonkin aikaa kanjonin reunaa tutkailtuani ja kuvia napsittuani, totean ettei tämä paikka ole ainakaan Jarnoa varten. Putoukselle voi nimittäin kulkea kanjonin laitaa…ainoa vain ettei kaiteesta ole tietoakaan kuin parissa hassussa kohdassa. Reunalta on appropoo ~160 metrin suora pudotus kanjonin pohjalle. Eli ei kannata kompuroida polulla oleviin juuriin.

Matkalla takaisin jo ohittamaamme Brimnesiin, napsimme otoksia sekä paikaltaan että liikkeessä.

Lähestyessämme lauttarantaa, pyydän vaimoani suorittamaan maksun, jotta pääsisimme jouhevasti luukulta pois. Vaimoni kysäistessä minulta lauttamatkan hintaa, jotta voisi kaivella edes sinne päin olevaa seteliä esiin, arvioin tuon olevan noin 75NOK:n luokkaa. Aivan hatusta vetäisty arvio ei mennyt paljoa pieleen, sillä ylitys maksoi 74 tai 76 NOK. Muutenkin Brimnesin lauttarantaan ajaessamme käy tuuri, sillä lautta on juuri lähdössä ja saamme ajaa maksun jälkeen suoraan lautalle. Saatuamme pyörän tuelle, lautta irtoaa rannasta samantien. Hyvä juttu, sillä lämpöä piisaa siinä määrin ettei turha paikoillaan seisominen houkuttele.

Vastarannalta suuntasimme Ulvikiin johtavalle tielle 572, jota on jollain keskustelupalstalla kehuttu ajamisen arvoiseksi maisemiltaan, mutta moitittu kunnoltaan. Noh, tietä oli uusittu melkoisesti ja siten suhteellisen hyväkuntoinen, mutta maisemia väittäisimme ehkäpä…ööö…laimeahkoiksi…ihan kivat joo, mutta…

572:sta selvittyämme käännymme tielle nro 7 ja edelleen Granvinin suuntaan. Pidämme evästystauon paikallisella Joker/bensa-asema -yhdistelmän terassilla. Noudettuamme sisältä evästarvikkeet, toteamme vaimon kanssa yhteenääneen paikassa olevan halvinta bensaa tähän mennessä, vain 12,86NOK. Eli päätämme käyttää tilaisuuden hyväksi, heti aamiaisen jälkeen. Syötyäni eväät alan tekemään lähtöä tankkaamista varten…mit…vit…nyt tolpassa helottaakin uusi hinta 13,36NOK. QUE? Eivät sitten parempaa ajankohtaa 50 øren hinnannostolle keksineet?

Tie 7 kulkee Hardanger-vuonon reunaa liki vedenrajaa. Vuono on todella kaunis emmekä voi olla tuhlaamatta muistikortin kapasiteettia tieltä avautuviin maisemiin.

Seiskatie päättyy Trengereidiin, josta käännytään tielle 16. Tarkoitus on ajaa vanha Bergen-Voss valtatie (Dale-Hamlagrø-Bulken), jolla pitäisi olla houkuttelevaa serpentiiniä. Näin alkupätkän osalta olikin, lopun ollessa äärimmäisen tylsää ja huonokuntoista tietä. Niin huonokuntoista, että sadattelu selän takaa oli melkoista kuunneltavaa (kuskin paikalle tiessä olevat kuopat yms. eivät välittyneet aivan yhtä tuskaisen tuntuvasti). Sentään pari mielenkiintoista tunnelia osui reitille, ohessa yksi todistuskappale.

Selvittyämme takapenkkiläisen hermoja raastavasta röykytyksestä, käännämme pyörän keulan Stalheimia ja Aurlandin Snowroadia kohti. Totean kuitenkin, Vinjoon päästyämme, kellon olevan jo sen verran ettei Snowroadille kannattaisi enää saman päivän aikana mennä, vaan vasta seuraavana aamuna. Muistelen ettei Gudvangenin suunnalla ole kovinkaan montaa camping-aluetta, joten päätänkin ottaa riskin ja suunnata tielle 13 Vangsnesia kohti, jossa tiedän muutaman camping-alueen sijaitsevan. Viime reissulla kuljimme poikain kanssa kyseistä tietä, sateen kirjaimellisesti vesittäessä tieltä aukeavat hienot maisemat, joten nyt on revanssin paikka. Tie päättyy Vangsnesiin, joskin lautalle pääsee eteenpäin, joten jos majoituksen suhteen ei onnista, on palattava melkoinen matka takaisinpäin. Vedämmekin monta vesiperää matkan aikana ja on tunnustettava, että visio mättäällä nukkumisesta alkoi hiipimään takaraivoon. Tosin enpä ole kertaakaan Norjassa majoituksetta jäänyt, enkä jäänyt tälläkään kertaa. Djupvikissa onnistaa JA VIELÄPÄ MILLAISELTA PAIKALTA!!! Aivan Sogne-vuonon rannalta suoraan auringonlaskuun päin. Majoitus tosin oli huone ns. rivitalossa, mutta sisälsi kuitenkin lavuaarin, johon tuli lämmin (!!!) vesi (eli pyykkiä, pyykkiä ja lisää pyykkiä). Siistit saniteettitilat sijaitsivat vain 15 metrin päässä, joten 325NOK:n sijoitus kantoi todellakin hedelmää. Joskin naapurihuoneen saksalaismummo tuhahteli merkitsevästi torpatessani pyörän suoraan hänen auringonottopaikkansa varjoksi. Noh, tarvii tulla meitin huoneen kohdalle 🙂 Viimeinen pisara mummelille oli, nenän nyrpistelystä päätellen, kun meikäläinen toikkaroi kalsarisillaan ripustelemaan vaimon rintaliivejä ja pikkuhousuja yms. huoneen edessä sijaitsevalle narulle. Yksi seikka mikä kannattaa muistaa jos saksalaiset ovat miehittäneet kaikki ympäröivät huoneet; unohda korkkari-saksa, öhöm! 🙂 Eikä varmaankaan kannata kailottaa vaimolle visiirissä olevan jotain scheissea…oops! Tuli hetkellinen kiirus sisätiloihin häpeämään, hehe.

Myöhemmin illalla oli pakko käydä uittamassa kinttujaan vuonossa. Tosin ihan helppoa se ei ollut ja matkalla veden ääreen meinaan vetäistä turvalleni liukkaista ja leväisistä kivistä johtuen useampaankin otteeseen. Aikani kivillä sätkyteltyäni huomaan, että viereisen huoneen saksalaiset ovat piknikillä vain muutaman metrin päässä kalliolla. No perkeles…näkyykös siellä jotain pidätettyä hymyä…taisipa Suomi päästä taas kerran maailmankartalle.

« Edellinen päiväSeuraava päivä »

Login