Norja 25.7. – 4.8.2008

 

6. Päivä: Lom – Juvasshytta – Dalsnibba – Geiranger (221km)


Aamuisessa herätyksessä oli aste jännitystä, sillä edellisenä iltana nukkumaan mennessämme taivaalle kertyi runsaasti pilviä. Tuolloin ajattelimme, että näinkö se tuurimme kääntyi juuri nyt ja ns. ”Geirangerin porteilla”. Nimittäin tämänkertaisen reissun yksi tärkeimmistä tavoitteista on päästä vihdoinkin Dalsnibballe, ja toivottavasti sellaisessa säässä, että sieltä jotain näkisikin. Menneiden päivien sää on nostattanut odotukset sään suhteen korkealle. Kurkistan ulos ja…JESH! Vain muutama hassu pilvi siellä täällä!

Tämä päivä olisikin melkoista maisemien tykitystä verkkokalvoille. Ensin Juvasshyttalle, sitten Geirangeriin ja kukaties aina Trollstigenille asti. Nautimme edellisenä iltana ostamamme aamiaistarvikkeet naureskellen läheisen asuntovaunun pihamaalla makoilevalle tölkkiarsenaalille, voi olla ettei hollantilaisparivaljakko jatka matkaa aamun aivan ensimmäisinä tunteina. Aamupalan jälkeen liikkeellelähtö, pakkaamisineen, tapahtuu rutiinilla suhteellisen ripeästi. Tiputamme avaimen respan postilaatikkoon ja palaamme tulojälkiämme aina Juvasshyttalle asti, josta joudumme vielä kertaalleen palaamaan Lomiin päästäksemme tielle 15 ja Geirangeria kohti. Lomista poistuessamme bongaamme Coop Megamarked:n, jossa on myös elektroniikkaosasto. Kameramme muistikortti on uhkaavasti täyttymässä ja päätämme poiketa paluumatkalla ko. kaupassa. Tällöin tuo olisi jo aukikin.

Matka Juvashyttan suuntaan sujuu mukavasti. Aurinko ei ole vielä ehtinyt lämmittämään vuorten saartamia laaksoja, joten näissä majaileva yöllinen viileys ole tehnyt tilaa lämmölle. Pyörän mittari käy 9 asteen lukemassa. Käännyttyämme Juvasshyttalle tie jatkuu jonkin aikaa varsin kohtuullisen kuntoisena asfalttitienä, muuttuakseen nimismiehenkiharalla olevaksi hiekkatieserpentiiniksi.

Ylösajaessamme huomaamme joutuneemme kahden Ruotsin alppimaajoukkueen sponssaaman neliveto-Audin väliin. Jossain vaiheessa tuo taaempi auto ilmeisesti kyllästyy hitaampaan tahtiimme ja alkaa roikkumaan lähimaastossa. Tästä seuraakin itselläni sarja virhearviointeja. Eräässä mutkassa tulee auto vastaan ja havaitsen mutkan olevan julmetulla nimismiehen kiharalla. Päätän väistää kiharat sisämutkan kautta, jossa röykytys on vähäisempää ja siten nopeammin ajettavissa. VIRHE! Penkan reuna onkin todella pehmeätä ja tovin sillä taiteiltuani/luikerreltuani , reuna sortuu ja vedämme tahattomasti pari metriä sladissa pientareen reunaa pitkin. Onneksi kohdassa ei varsinaisesti ole ojaa vaan tienvierus on kaivinkoneen kauhalla muotoiltu hivenen tietä alemmaksi. Vauhtimme ei ole kova ja joudun pysäyttämään pyörän saadakseni tämän edes jotenkin hallintaan. Kun vauhti on pois, on pienen arvioinnin aika. Eturengas jää tielle ja tien vierustan pohja näyttää pikaisella vilaisulla vankalta, mutta on käytännössä todella pehmeätä hiekkaa, joten siellä ei turhia viitsisi katurenkailla ajella. Päätän yrittää ylös jyrkemmällä kulmalla. Yritys hyvä, toteutus ei; takarengas tyssää pehmeään tienreunaan, jolloin valumme puolitoista metriä nahkoinemme takaisin lähtöpaikkaan. Etu- ja takarenkaassa ei ole minkäänlaista pitoa pehmeässä ”ojanpohjassa”, mutta ei myöskään savipohjaisella hiekkatiellä. Komennan vaimon pois pyörän päältä, otan hieman määrätietoisemman otteen…ja perseelleenhän se menee. Takarengas tökkää taas pehmeään hiekkaan ja stumppaa pyörän. Kohta on mitä pahin ja niinhän siinä sitten käy ettei tukijalka jaksa pitää rinteeseen kaatuvaa pyörää pystyssä ja Honda kellahtaa kyljelleen. Onneksi pyörä jää täysin sivulaukun varaan ja vieläpä sellaiseen kohtaan ettei edes laukkuun jää minkäänlaista jälkeä. Ainoaksi jäljeksi jää siis iso kolhu itsetuntoon. Ei ole näistä vehkeistä kurapyöräksi. V-Stromilla tai Afrikkalaisella olisi tuossa kohdassa tehnyt mitään muuta kuin alunperinkin lyönyt lisää hanaa, slickseillä sitä ei uskaltanut tehdä kun ei tiedä mihin suuntaan vifferi olisi sen jälkeen singahtanut. Alastullessamme ikuistamme töppäilypaikkamme…jostain syystä kuva ei kerro koko totuutta paikasta. Lähellä ensimmäistä tunturihotellia tie muuttuu jälleen asfalttitieksi.

Lähestyessämme tunturihotellia valmistan vaimoani suorittamaan puomilla tiemaksun Visa-korttiani käyttäen. Viimeinen ja korkealle, aina 1840 metriin, nouseva tieosuus on maksullinen ja maksu suoritettaisiin puomilla sijaitsevaan automaattiin. Puomilla on yllätykseksemme tällä kertaa automaatin lisäksi myös päivystys. Lähestyessämme puomia, päivystäjä tyytyykin vain morjestamaan ja avaamaan puomin, samalla viittilöiden meitä jatkamaan eteenpäin. Olemme ällikällä löytyjä yllättävästä 85NOK:n säästöstä ja kiitämme kohteliaasti nyökytellen. Liekö edellämme ajaneet ruotsalaiset Audistit vihjanneet paikalle tulevan kohta kaksi ojan pohjilta esiin kaivautunutta, suhteellisen vihaista ja kiukusta kihisevää, suomalaista. Mene ja tiedä. Ylösajaessamme nautimme uskomattomista maisemista, joita pieni aamu-usva ja tietoisuus hiekkatiehaverista yrittää latistaa.

Ylhäällä on täysi tohina päällä ja väkeä lappaa paitsi laskettelemaan niin myös vaeltelemaan itse vuorelle. Päästyämme parkkiin kohtalo napauttaa taas kynsille; vaimon visiirin lukitus on kadonnut ja visiiri heiluu valtoimenaan vain yhden kiinnityspisteen varassa. Kiukuttelen vaimolle ettei tämä ole huomannut noinkin isoa asiaa jo aikaisemmin, sillä nythän osa voi olla missä vain välillä Lom-Jyvasshytta. Tajuan kiukkuamiseni johtuvan oikeastaan aiemmasta kaadostani, joten lopetan turhan mussuttamisen ja kaivan esiin selviytymisvarusteet; linkkarin, nippusiteet ja Jeesus-teipin. Näillä välineillä saan kypärän oikein hyvään kuntoon ja ainoa käyttökelvoton ominaisuus on visiirin ns. tuuletusasento. Hilpaisemme Juvasshyttanille kahville ja pohdimme tilannetta nauttien hotellin ikkunasta avautuvasta kivi-maisemasta. Päätämme, että vilkuilemme tietä syrjäsilmällä osan varalta, mutta mitään systemaattista etsintää emme rupea harjoittamaan vaan keskitymme maisemiin, osan saisi sitten Suomesta joskus. Pysähtyessämme alhaalla hiekkatiellä nappaamaan kuvaa tohelointipaikastani, vaimo tekee löydön; kaivattu kypärän osa lepäilee tiellä jonkin matkan päässä pääkallopaikasta. Balsamia haavoille kerrassaan. Vaimoni on ilmeisesti kolauttanut kypäränsä omaani ojataistelun tuoksinnassa ja lukitus on lentänyt tielle. Myöhemmin reissun kuvia tutkaillessamme, havaitsemme lukituksen olleen jo Aurlandissa avautumaan päin.

Palaamme Lomiin ja käymme ihmettelemässä Coop Megamarked:n tarjontaa muistikorttien osalta. Ixus400:ni on jo sen verran vanha, että käyttää jo poistumassaolevia CF-muistikortteja. Kaupassa olisikin tarjolla pilvinpimein uudempiin kameroihin käypäsiä SD-kortteja, muttei ensimmäistäkään CF-korttia. Takaisin tien päälle siis. Jatkaessamme matkaa Geirangerin suuntaan, tarkistamme vielä yhden Expert-liikkeen Skjåk:ssa, mutta vedämme vesiperän korttien ollessa loppuunmyytyjä.

Lähetyessämme Geirangeriin vievää risteystä, saan ajatuksen Strynin kesälaskettelukeskuksella käymisestä. Jätämme 258:n hiekkatieosuuden väliin ja ajamme keskukselle päätien kautta. Matkalla ajamme useiden puuduttavien tunnelien lävitse. Eräässä tunnelissa ranskalainen turisti kasaa taakseen melkoisen jonon matelemalla maksimissaan viittäkymppiä. Koko jono tekee useita tiukkoja jarrutuksia aivan yllättäen, joten sinkautamme mahdollisimman nopeasti madamoisellen ohitse. Viimeisen tunnelin jälkeen eteen aukeaa tuttu maisema ja käännymme kohti laskettelukeskusta. Pysäytän alussa sijaitsevalle hotellille vessassa käyntiä varten. Hotellin viereen on edellisen käynnin jälkeen rakennettu näköalapaikka vieressä olevalle putoukselle, joten paikalla on useampikin bussi ja yllätys yllätys rahastaja. Pysäköinti nimittäin on maksullista. Rahastajan tiedustellessa parkkeeraamisaikeitamme, toteamme jatkavamme matkaa äänensävyllä, joka varmasti kertoi mielipiteemme asiasta. Pitäkööt tunkkinsa!

Edellisen kerran matkatessamme poikien kanssa laskettelukeskukselle, sää oli aivan toinen. Tuolloin melko pian hotellilta lähdön jälkeen päädyimme pilveen eikä reitiltä nähnyt oikeastaan yhtään mitään. Koko laskettelukeskuksen aluekin jäi kirjaimellisesti hämärän peittoon. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin aivan toinen. Matka keskukselle tarjosi mukavat näkymät Strynin suuntaan ja itse keskuskin näytti aivan toiselta kuin olin sen kuvitellut. Alarinteet olivat melko kivillä ja siten suljetut, mutta ylärinteet, jotka eivät näy alas, olivat vielä edelleen avoimet ja niinpä sinne jonkin verran väkeä matkasikin.

Aikamme alueella toikkaroituamme, päätämme palata aina tien 63 risteykseen ja jatkaa matkaa Dalsnibballe ja sittemmin Geirangeriin. Lähestyessämme Dalsnibbaa ihmettelemme liikenteen totaalista seisahtumista, yhtenäisen autojonon jatkuessa Djupvasshyttanin jälkeisen mutkan ohitse. Koska Dalsnibban liittymä on likimain Djupvasshyttanin kohdalla, ajamme surutta jonon ohitse ja käännymme autojen välistä Dalsnibban huipulle johtavalle tielle. Ylös menevän Nibbeveienin alkupäässä on tietulli, jossa köyhdymme 45NOK (tietulli on ainoastaan klo 21 asti, jonka jälkeen pisteen ohitse voi ajaa ilmaiseksi). Nibbeveien on leveä hiekkainen serpentiinitie, joka ei herättänyt meissä kovinkaan suurta riemuntunnetta. Edellisen hiekkatieserpentiinin kokemukset mielessä taituroimme ylös, jossa on sangen hieno näköalapaikka matkamuistomyymälöineen. Rahastuksen henki on vahvasti läsnä, joten vessaankaan ei ole asiaa ilman 5NOK:n sijoitusta.

Nauttiessamme henkeä salpaavista maisemista, havaitsemme kahden hävittäjän lentävän ohitse jonkin matkan päässä. Seuraamme katseella näiden ylväiden koneiden ohilentoa ja yhtäkkiä havaitsemme näiden kääntyvän Geirangeria kohden. Kun tajuamme näiden laskeutuvan matalalentoon vuonossa, olo on kuin pikkulapsella. Kamera laukaisuvalmiiksi…jospa vaikka saisi napattua edes yhden kuvan! Koneet laskeutuvat vuonoon hieman ennen Djupvasshyttania ja katoavat hetkeksi näköpiiristämme kukkuloiden taakse. Eipä aikaakaan kun ensimmäinen kone suhahtaa esiin, melkoisen metelin saattelemana, taittaakseen aivan näköalapaikan vierestä selkä edellä Geirangerin ylitse todella matalalla. Kauaa en ehdi näkyä ihastella…tilanne on sylissä niin nopeasti, että päätän jättää kuvien oton tämän ensimmäisen koneen kohdalla väliin. Jos olisin yrittänyt kuvata nyt, en saisi toisesta hävittäjästä mitään kunnollista otosta aikaan. Toinenkin kone tulee äkkiä esiin ja laukaisen sinnepäin. Ixuksen miettiminen ja kuvan tallentaminen kestää ikuisuuden, joten kone ehtii taittamaan selkä edellä melko kauas ennen kuin saan roiskaistua seuraavan otoksen. Tilanteen mentyä ohitse, alan tutkimaan äsken ottamiani kuvia kädet täristen…JESH!!! Molemmat otokset tuottivat tuloksen! Fiilis on aivan uskomaton, kaksi kärpästä yhdellä iskulla; aivan mielettömät maisemat ja bonuksena Nato-hävittäjät. Kolmas kerta Dalsnibban suunnalla todellakin toden sanoo!!! Tätä reissua ei voisi enää mikään latistaa…ei vaikka sataisi koko seuraavan viikon.

Päästyämme alas Djupvasshyttanille, toteamme liikenteen jumittavan edelleenkin. Jonkin aikaa odoteltuamme jono nytkähtää liikkeelle. Muutaman sadan metrin jälkeen eteemme avautuu, pienen suoran jälkeen, näkymä, jota ei koskaan soisi näkevänsä. Norjalaisissa kilvissä ollut Blackbird on törmännyt saksalaisissa kilvissä olevaan tila-autoon ja jälki on todella rumaa. Bläkkäri on ilmeisesti lentänyt auton ylitse ja menettänyt rytäkässä kaiken tankista eteenpäin. Kaikki on vielä törmäyksen jäljiltä ja tienoo on täynnä sälää ml. sivulaukkuja jne. Tielle on kylvetty runsaasti imeytyspuruja…erityisesti kohtaan, jossa ei näy vuodon aiheuttajaa. Silmiinpistävää on ettei kellään ole kiire mihinkään. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkiämme, on ilmiselvää ettei tässä ole käynyt hyvin. Pala nousee kurkkuun jatkaessamme matkaa alas Geirangeria kohden. Melko pian vastaamme tulee Politi-auto, jolla ei myöskään ole kiire. Alasvievät serpentiinit ovat hienot ja yleensä mukavat ajaa, mutta tällä kertaa nuo tulee ajettua…niin, vain ajettua lävitse, ajatusten seikkaillessa jossain ihan muualla. Hondan logon näkeminen tankissa ei helpota asiaa.

Niin kornia kuin se onkin niin päästessämme Geirangerin yläpuoliselle näköalapaikalle, mielemme kirkastuu ja ikuistamme tutun maiseman. Niin ikään hassulta tuntuu, silmiemme edessä avautuvan maiseman rinnalla, parin espanjalaisen tai ranskalaisen miesturistin suuri mielenkiinto pyöräämme kohtaan. Sen sijaan, että kuvaisivat upeaa maisemaa, päättävät he napsia otoksia parkissa olevasta pyörästämme. Kun lähdemme liikkeelle, nämä samaiset herrat räpsivät meistä kuvia sen minkä ehtivät.

Ajaessamme alas kylään, saamme kuningasajatuksen ja päätämme etsiä majoituksen Geirangerista. Mielissämme siintelee ajatus vuonoristeilystä ja jätämme Trollstigenin seuraavalle päivälle. Kello ei ole vasta kuin 15:30 kun majoitusasiamme on kunnossa. Mökki löytyy ennen kylää Hole Hytteutleige -nimiseltä alueelta 450NOK:n hintaan. Mökki ei sisällä suihkuja tai muita mukavuuksia, mistä ei tosin ole yhtään haittaa sillä, saniteettitilat ovat max. 15 metrin päässä ja ikkunasta avautuu näköala suoraan Geiranger-vuonoon. Laukut irti pyörästä ja kylille…

Alhaalla kylässä on todella kuuma ja helteinen ilma. Paikka vilisee paitsi turisteja niin myöskin muita motoristeja. Vaihdamme pikaisesti muutaman sanasen ruotsalaisen pariskunnan kanssa, joka oli myös todistanut ylängöllä tapahtuneen onnettomuuden jäänteitä. Tunnelmat olivat synkät myös sillä suunnalla. Keskustellessamme havaitsemme paikallisen Medihelin nousevan sataman helipadilta ja poistuvan kiireettömästi Ålesundin suuntaan.

Koska sää on niin upea, päätämme ostaa liput päivän viimeiselle, 17:30 starttaavalle vuonoristeilylle. 260NOK tiskiin ja piletit taskuun. Eipä aikaakaan kun vuonon alkupään suunnasta alkaa kuulumaan jyrinää ja näköpiiriin ilmaantuu huolestuttavan tummia pilviä. Manailemme huonoa tuuriamme, mutta onni ei käännykään vaan pilvet jäävät sateineen vuorien toiselle puolelle. Nautiskelemme risteilyn tarjoamista maisemista täysin siemauksin, joskin alkuun hieman epäuskoisena sään suhteen. Toisaalta eipä sade olisikaan haitannut, sillä olimmehan mp-asuinemme paatin parhaiten varustautuneet sadetta vastaan. Risteily kestäessä puolitoista tuntia, sää paranee melkoisesti eikä myöhemmin illalla ole sateesta tietoakaan. Palatessamme satamaan, isot ristelijäalukset tekevät lähtöä. Lähdön kunniaksi rannalta ammutaan ikivanhalla kanuunalla epämääräinen määrä laukauksia, johon laivat vastaavat nostettuaan ankkurit melkoisella mylvinnällä.

Päästyämme takaisin majapaikkaan, tutkailen pyöräni jäähdyttäjän paisuntasäiliötä, joka on kuiva kuin beduiinin sandaali. Liekö pieni lämpöjen kohoaminen Dalenissa johtunut liian vähästä nesteen määrästä (24tkm:n huollossa jouduttu irroittelemaan letkuja). Ehkäpä, pojilta Suomesta varmistusta nesteen spekseistä ja huomenissa Åndalsnesiin ostoksille. Pyörä nippuun ja vastaanottoon etsimään kahvikupposta. Tullessamme vuorossa olleen suomalaisneitokaisen vuoro on päättynyt ja urkimme vuorossa olleelta rouvalta tietoja ylängön kolarista. Rouva kertoo keskustelleensa hinausautonkuljettajan, joka haki saksalaisen tila-auton alas kylään, kanssa ja tämä kertoi sen kummemmin erittelemättä yhden menehtyneen onnettomuudessa. Lopputuloksen perusteella ei ole vaikea arvata motoristin menehtyneen. Vihiä asiasta olimmekin saaneet jo alhaalla kylässä ruokaillessamme, kuultuamme kylän turvallisuusviranomaisten radioliikennettä.

Päivästä on jäänyt käteen, niin hyvässä kuin pahassakin, melkoinen määrä asioita, joita kelpaa muistella talven pimeinä iltoina. Geiranger oli vaimolleni reissun ns. pääkohde ja paikka lunasti odotukset täysin. Tyytyväisyys olotilaan on selvästi havaittavissa eikä ”korvasta-korvaan” -hymy karissut edes nukkumaan mennessä.

« Edellinen päiväSeuraava päivä »

  One Response to “Norja 25.7. – 4.8.2008”

  1. Aarghh! Odottaa vesi kielellä, kun ei taas tänäkään kesänä minnekään pitkälle itse päässyt…

Login