Norja 6.7. – 13.7.2007

 

6. Päivä: Surnadal – Trondheim – Mo i Rana


Aamulla päätämme pitää kiinni suunnitelmastamme ajaa suorinta reittiä Trondheimiin rannikon kiertämisen sijaan. Toteamme, että rannikon pätkät tuskin muuttuvat jo nähtyjä paremmaksi ja matkan pitäisi alkaa taittumaan ripeämmin mikäli Lofooteille haluaisimme. Tosin tässä vaiheessa useamman päivän epämääräisenä jatkunut sade ja yleisesti alhaalla roikkuvat pilvet, yhdistettynä huonoon pitemmän aikavälin sääennusteeseen, antavat osviittaa siitä, että Lofootit saattaisivat jäädä tällä kertaa sittenkin näkemättä.

Kasaillessani kamojani ympäri mökkiä, totean kenkien olevan vieläkin litimärät sisältä, joten tästäkään päivästä ei selvittäisi ilman Citymarketin plussa-kalvojen apua. Kaikenkukkuraksi Esteri ei ollut vieläkään sulkenut hanaansa, joten pyörien pakkaamisen jälkeen joudumme kiskomaan sadeasut päällemme. Tielle päästyäni avaan kaasua kunnolla ja totean päivän ensimmäisen kaasutuksen matkavauhtiin tuntuvan aina vain yhtä hyvältä. Jossain vaiheessa edetessämme tietä 65, Zumo ehdottaa kääntymistä vasemmalle pienemmälle tielle. Sami ihmettelee tätä hieman, koska hänen navinsa (Sami seurasi etenemistämme karkeammalla tasolla) mukaan olimme menossa aivan oikeaan suuntaan. Emme kyseenalaistaneet reittivalintaa enempää, sillä luotimme Zumon todellakin laskeneen meille nopeimman reitin Trondheimiin.

Tie jatkui asfalttipintaisena, mutta varsin pian eteemme tuli tietyömerkkejä ja alusta vaihtui hiekkaiseksi. Alkuun ajattelin tämän johtuvan em. tietyöstä, mutta hyvin pian selvisi tien todellakin jatkuvan hiekkapäällysteisenä. Ajettuamme pari kilometriä eteenpäin, nousi tie kirjaimellisesti pystyyn. Nimittäin kaivinkone oli kaivanut tien poikki koko tämän leveydeltä. Ennen kuin ehdin edes lopettamaan ”Mit…vit..?”-lausettani, kaivinkoneenkuljettaja kiirehtii näyttämään sormillaan merkkejä, joiden perusteella pysähdys olisi vain muutamia minuutteja. Laitamme pyörät parkkiin ja seuraamme hämmästyneenä kun työmies laittaa hihat heilumaan. Siinä sai lapio oikeasti kyytiä ja maksimissaan 10min päästä meillä oli metrin leveä kivikova baana kaivannon yli. En kertakaikkiaan voinut olla hämmästelemättä norjalaisen työmiehen asennetta. Veikkaan, että jos kyseessä olisi ollut suomalainen ”duunari” niin tämä olisi korkeintaan kohauttanut olkapäitään ja painunut kiireesti kahville persvako vilkkuen.

Pieni yllättävä este

Matka jatkui siis hiekkatietä pitkin ja jossain vaiheessa muistan toivoneeni poikien renkaiden kestävän rynkytystä ja irtokiviä, sillä ensimmäistäkään ilmapatruunaa ei ollut enää jäljellä. Navin näyttäessä risteyksen lähestyvän, elättelin toiveita asfalttialustan paluusta, mutta turhaan. Jatkettuamme hyvän matkaa tätä uutta hiekkatietä, päädyimme asfalttitien risteykseen. Tyytyväisyys ympärilläni oli suorastaan käsinkosketeltavaa, sillä tie on mitä silein ja muutenkin todella hyvässä kunnossa. Riemua ei kestä kovinkaan pitkään, sillä Zumo ehdotti jälleen kerran kääntymistä hiekkatielle, skippaamme tuon vaihtoehdon kuitenkin yksimielisesti ja suunnistamme Samin johdolla aina Trondheimiin asti.

Trondheimiä lähestyessämme ajamme tietullin lävitse sukkana, sillä motoristeilta ei maksua peritä. Hieman tämän jälkeen pidämme tauon auringonpaisteessa ja otamme yhteyksiä kotijoukkoihin. Säätyttömme onkin jo infonnut Jarnoa matkan aikana tekstarilla, että Trondheimissä ja tämän yläpuolella ei pitäisi tulla kuin satunnaista kuurotyyppistä sadetta. Ennuste piti paikkaansa ja saimme ajella loppupäivän suhteellisen kuivissa olosuhteissa. Hyvissä ajoin ennen Verdalia juutumme varsinaiseen liikenneruuhkaan, jonka aiheutti ensin matkailuauto ja hieman myöhemmin traktori. Nämä pari veijaria keräsivät yhteistoiminnallaan puolen kilometrin jonon taakseen. Päätimme pitää pienen tauon ja odotella suman purkautumista. Sääkin oli parantunut selkeästi, joten annoimme sadeasuille huutia.

Aurinko paistaa niin mihinkäs sitä sadeasua enää tarvitaan….pois hus!

Verdalissa pysähdymme nauttimaan aamupalaa huoltoaseman pihalla ja tankkaamme pyörät. Ilmeisesti alueella on jonkin sorttista huumeongelmaa, sillä kyseisen huoltoaseman saniteettitilat ovat valaistu sinisellä valolla, muualla Norjassa ei valovirityksiä näkynyt. Pihalla evästä nauttiessamme kiinnitämme huomiota pariin sangen vauhdikkaasti ohi ajavaan KTM Adventureen.

Seuraavalta pätkältä aina Troforsiin asti ei juurikaan kerrottavaa jälkipolville ole. Mitä nyt muutaman kerran joudumme em. KTM:ien ohittamaksi. Jokatapauksessa oli melko yllättävää kun kyseinen sankarikaksikko ilmaantui tulosuunnastamme samalle huoltoasemalle Troforsissa, jossa olimme jo tovin taukoa pitäneet. Tuolta lähdön jälkeen ei kestänyt kauaakaan kun jouduimme taas heidän ohittamakseen. Tämän jälkeen reittimme ei enää kohdannut.

Tauko ennen Troforsia Tauko ennen Troforsia Tauko ennen Troforsia Näkymää Troforsin Essolta

Ohitettuamme Mosjøenin ja lähestyttäessä Mo i Ranaa, tunnen pyörän käyttäytyvän satunnaisesti varsin oudosti. Vasemmalle kääntyvissä mutkissa tuntui kuin takapyörä olisi luistanut muutaman sentin sivulle…aivan kuin rengas olisi ollut hivenen tyhjentynyt. Teen pari pujotteluliikettä ja sama ilkeä tunne uusiutuu. Pysähdymme pikaisesti tiensivuun tätä ihmettelemään, mutta kaikki näytti olevan kunnossa eikä aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Olen tuntevani ilmiön vielä pari kertaa ennen seuraavaa levähdyspaikkaa, joten tutkailen levähdyspaikalla rengasta ja takapäätä melko tarkkaan, mutta missään ei edelleenkään ole välystä eikä mitään muutakaan sanottavaa. Kieltämättä ajoa on tälle päivälle kertynyt melko runsaasti ja en lopulta keksi mitään muuta syytä kuin, että orastava väsymys saa miehen kuvittelemaan harhoja.

Raaps raaps… Näkymiä levähdyspaikalta

Lähestyessämme Mo i Ranaa ajamme aurinkoisessa säässä melko uuteen 8,6km:n mittaiseen tunneliin. Merkille pantavaa tunnelissa on se, että tämä tuntuu todella kylmältä ja hengityshuurut vetävät visiiriä huuruun. Vuoren toisella puolella, tunnelista ulosajettaessa, suusta pääsee melko tahattomasti liuta ärräpäitä. Oli nimittäin alkanut satamaan. Onneksi kyse oli lähinnä kuurosta, joten emme turvautuneet sadeasuihin. Jälkikäteen kuulen, että tuon 2005 valmistuneen tunnelin olisi voinut kiertää vanhaa tunturinylitystietä, joka olisi ollut todella näkemisen arvoinen….harmi, että tuli missattua. Itse en kyseisestä mahdollisuudesta tiennyt tuon taivaallista.

Ohitimme Mo i Ranan melko nopeasti ja samalla aloimme keskustelemaan mahdollisista yöpymispaikoista. Sopiva ehdokas löytyykin navigaattorin avustuksella reilu parikymmentä kilometriä Mo i Ranan jälkeen Stoforsheista. Pulitettuamme 375NOK, saamme mökin, joka ei ole aivan sieltä hienoimmasta päästä, mutta ajaa tarkoituksensa vallan mainiosti.

Vaatimaton, joskin lähes kaiken tarpeellisen sisältävä, mökki Stoforshein camping-alueella

Kurvattuamme oman mökkimme eteen, ajatukseni käyvät vielä aiemmissa pyörän käytösongelmissa. En vieläkään ymmärrä mistä moinen johtui. Joko omasta mielikuvituksestani tai sitten melko finaalissa olevista ketjuista, jotka näyttivät venähtäneen melkoisesti sitten ennen reissun starttia suoritetun kiristyksen. Epäilinkin ketjujen kestoa reissulla, sillä ketjussa oli ennestäänkin jumissa olevia lenkkejä eikä niiden määrä ollut ainakaan vähentynyt. Päätin kiristää ketjut ja ryhdyin puuhaan poikien avustuksella. Jarno piti akselin puolta kiintoavaimella kiinni kun yritin potkia momenttiavaimella 100Nm:n kireyteen vedettyä mutteria auki. Potkaisen kertaalleen huti ja satutan varpaani varsin makeasti. Tanssin tovin ripaskaa mökin edustalla, mikä varmasti hauskuutti lähistöllä notkuvaa nuortaparia. Vahingosta viisastuneena käännämme avaimien asentoa ja käytän vyötärölleni kerääntynyttä vararavintoa apuna…eli seison avaimen päällä. Saatuani mutterin auki, säädän ketjua arviopelillä pikkuisen kireämmälle. Akselin kiristäminen olikin sitten astetta vaikeampi suoritettava Suzukin omilla työkaluilla. Setissä on selvästi yksi jatkovarsi liian vähän, joten lainaan Samin Hondasta sellaista. Pojat roikkuvat akselin puolella kaksissamiehin kun asetan 44 koon Dainesella 100Nm:n momenttia akselin mutterille. Eipä aikaakaan kun kuuluu kova ”spoing!” -ääni ja 24 millin kiintoavain sinkoaa vähän matkan päähän kuin nato-ohjus….avaimesta lenkki poikki. Melko kummallista jäterautaa ovat avaimiin käyttäneet, sillä aivan 100Nm:ään ei mutterin kireys tullut, mutta hyvin liki kuitenkin. Ketjua olisi voinut kiriä pikkusenkin lisää, mutta avaimen siirtyminen autuaammille työmaille antoi ihan hyvän syyn olla tyytyväinen tehtyyn säätöön. Oli nimittäin ainoa 24 millin avain matkassa.

Säätöurakasta selvittyämme aloitamme kokkaustoimenpiteet ja havaitsemme mökin lieden olevan enemmän tai vähemmän käyttökelvoton. Kaivamme Trangian esiin ensimmäistä kertaa tällä reissulla ja keitämme veden mökin rappusilla. Tosin lähellä olisi ollut mahdollisuus käyttää leirintäalueen keittopistettä myös, mutta pitäähän se edes kerran retkikeitintä reissulla käyttää, heh.

Myöhemmin iltasella mietimme reissun jatkoa ja saadessamme tuoreimmat sääennusteet lofooteille tai oikeammin koko Pohjois-Norjaan, päätämme kääntyä jo tässä vaiheessa kotia kohti. Sääennuste lupasi enemmän tai vähän enemmän vettä lähipäiville, joten emme koe mitenkään mielekkääksi mennä Lofooteille sadetta pitämään. Jätämme Lofootit ja sen kauniit maisemat jollekin tulevalle reissulle…ehtiihän tuota. Seuraavana päivänä reitti suuntautuisi Silvervägenin kautta pitkälle Ruotsin ellei jopa Suomenkin puolelle.

« Edellinen päiväSeuraava päivä »

Login